Jatkuva huoli ikääntyvistä ja sairastelevista vanhemmistani oli kymmenisen vuotta sitten ajatusteni keskiössä. Matkustin Helsingistä Rovaniemelle heitä katsomaan ja auttamaan. Pelkäsin yhteisen ajan olevan vähissä. Koin olevani liian kaukana ja uupuvani jatkuvaan reissaamiseen ja huoleen. Ajan ja rahan lisäksi tiesin tarvitsevani myös jotain vastapainoa, jotain omaa elämääni eteenpäin vievää.

Päätin hakea opiskelemaan Lapin yliopistoon ja sain opiskelupaikan soveltavan psykologian/johtamisen psykologian koulutusohjelmasta. Avopuolisoni tuella ja aktiivisella myötävaikutuksella omaisuutemme pakattiin rekkaan, ja hups –  25 Helsingissä asutun vuoden jälkeen olin väliaikaisesti palannut synnyinseuduilleni. Elämäni täyttyi parisuhteen ja opintojen lisäksi yhä kotonaan asuvan isäni luona vierailuista sekä sairaalahoidossa olevan äitini luona käymisistä.  Olin opintovapaalla työstäni. Yllättäen isäni kuitenkin menehtyi puoli vuotta muuttomme jälkeen. Äitini elämä jatkui terveyskeskussairaalassa, on jatkunut jo vuodesta 2006.

Niin rakkaita ja rikkaita kuin nuo hetket sairaalavuoteen vieressä ovatkin olleet, on myös myönnettävä, että välillä valoa tunnelin päässä on ollut vaikeaa nähdä. Toivon aktiivinen ajatteleminen tuli osaksi elämääni suunnitellessani silloisten opintojeni lopputyötä. Sen aihetta miettiessäni koin, että tarvitsen jotain erityisen myönteistä ajateltavaa. Heureka! Toivo olisi aiheeni.  Siellä sairaalassa minä toivoa juuri tarvitsin, ja uskomatonta kyllä – paljon näin.

Käsittämättömän kirkkaita ovat olleet nuo toivon syttymiset katseissa sairaalahuoneeseen astuttaessa: Joku tulee – minun luokseni. Ihanaa on ollut täyttää tuo odotus äitini silmissä, mutta armotonta tuottaa pettymys niin monille muille, joita tervehdykset ja kuulumisten vaihtamiset eivät ole lohduttaneet. Vain jakamaton huomio, lähellä läsnäoleminen on tuonut hetken helpotuksen. Tässä pelkistetyssä ympäristössä, puolisoiden ja perheenjäsenten hellyyden ja huolenpidon osoitukset ovat toisaalta loistaneet erityisen kirkkaina. 

Graduni eteni hiljalleen. Sain haastatella upeita esimiehiä ja kuulla heidän tavastaan rakentaa myönteistä ja aidosti välittävää ilmapiiriä. Sain hetken viivähtää heidän ajatustensa valon loisteessa. Iltojen pimetessä yksin tietokoneeni äärellä taistelin ajankäytöllisen syyllistymisen ja valmistumiseen tähtäävän sisuuntumisen kanssa. Meillä kullakin on toivon horisonttimme. Kaikissa elämäntilanteissa sen näkeminen/muistaminen ei ole itsestään selvää. Joinain päivinä sairaalassa itkin hiljaa äitini kalpeaa kämmenselkää vasten itseäni säälien – minua, lapsetonta piruparkaa ei kukaan koskaan tule sairaalaan katsomaan. Ehkä edes henkilökunta jaksaa… Toisina päivinä nauroimme äitini kanssa hänen hetkessä hilpeästi eläville, raadollisen rehellisille kommenteilleen. Tulin muistutetuksi siitä, että elämän jokaisena päivänä ovat onnenhetket mahdollisia.

Kokemuksen tutkimukseen ja positiiviseen  johtamisen psykologiaan pohjautuva lopputyöni Toivon  johtaminen esimiesten kokemana valmistui palattuamme etelään. Minä tein sen, uuden tutkinnon vielä keski-iän kynnyksellä. Selvisin muutoista, sairaaloista, läheisen äkillisestä kuolemasta, yöttömistä öistä ja yötöistä. Parisuhteemmekin selvisi. 

Hallintotieteiden maisterin tutkinnon lisäksi jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa työvälinettä, jonka avulla voisin myötävaikuttaa ihmisten hyvinvointiin. Valmistumiseni jälkeen opiskelin vielä Valmentamossa LCF Life Coachiksi. Katseeni kohdistuu kanssakulkijoihin ja heidän toivonsa vahvistamiseen heidän omassa elämässään, jos he sitä ilmaisevat tarvitsevansa.

Käyn edelleen äitini luona niin usein kuin pystyn. Taistelen yhä riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteiden kanssa.  Kerralla ei ihmisen tarvitse kaikkeen pystyä, yritän ajatella. Teen parhaani, enempää en voi luvata.

Millainen on sinun toivon horisonttisi?

#toivo #itsensäjohtaminen #välittäminen #aikuisopiskelu #lifecoaching