Isoisä tuli saunakaveriksi, laski kätensä olkapäälle ja yhdessä mentiin lauteille. Heitin itse löylyä isoisän ohjeiden mukaisesti. Hän tuli kumman näköiseksi ja kaatui. Hain isän ja veljen apuun. Isoisä kannettiin sisälle taloon. Punainen auto tuli ja vei isoisän, eikä hän enää koskaan tullut saunomaan.

Aamulla koristeltiin ruokapöytää havunoksin ja kaikilla oli hienot mustat vaatteet. Ei saanut olla tiellä. Sitten mentiin autolla laulamaan. Ulkona satoi vettä, mutta minulla oli uusi hattu. Kaikki sedät ja tädit tulivat. Valkoinen laatikko avattiin ja isoisä oli pakattu sinne. Kansi pantiin kiinni. Isä itki ja sen käsi puristi olkapäästä. Minun teki mieli kysyä tuleeko punainen auto hakemaan isää, mutta lapset eivät saa puhua, kun aikuiset ovat vakavia.

– Anne 5-v.

Isä,

Olen yrittänyt tavoittaa kuolemanpelkoni syntyhetkiä. Tuollaisen sekamelskan kokemuksistani olen löytänyt. Todennäköisesti muistoissani ovat sekaisin sekä isoäitini että isoisäni hautajaiset. Päällimmäisenä muistona on vain se, etten ymmärtänyt ympärilläni tapahtuvaa. En ollut tuttu niin voimakkaiden tunteiden kanssa. Surusi haudalla oli minulle yhtä kauheaa kuin isoisän sydänkohtaus. Samoihin aikoihin olin itse hukkua. Jostain syystä tuo kokemus ei tuntunut olevan yhteydessä kuolemanpelkooni. En ymmärtänyt, että veden alle jääminen olisi tarkoittanut kuolemista.

Lapsenunissani näin sinun putoavan kellarin portaissa. Mielikuvituksessani sait sydänkohtauksen marjametsässä. Myöhemmin aikuisena saatoin säpsähtää puhelua peläten, että ’nyt se tieto tulee’. Sydämesi reistaili, jalkasi oli katkennut ja vaati korjausleikkauksia, sinulla oli verenpainetta ja diabetes. Emme paria kertaa lukuun ottamatta suoraan puhuneet kuolemastasi, mutta taisit itsekin epäillä jaksamistasi. Sivusimme kyllä sitä keskustellessamme keittiön pöydän äärellä. Kerroit avioliitostanne, elämänkokemuksista ja sodasta. Kuinka selvisit sodasta, korsuista, kurjuudesta, kuolemastakin, kysyin sinulta. Olen aina ollut sopeutuvainen ihminen, vastasit.

Jaksoit kuitenkin elää pitkän elämän. Jouduin kohtaamaan kuolemasi vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Valtavaa tuskaa ja sokkia seurasivat myös kokonaisvaltainen läsnäoleva lämpö sekä, outoa kyllä…. vapaus. Olin olettanut pelkääväni kuolemaa yleensä. Pelkäsinkin nimenomaan sinun kuolemaasi. Siitä pelosta pikku Anne vapautui ja sai jälleen kasvaa hieman. Kuolemanpelossa eläminen on kuin elämistä liikkuvassa junassa, jonka vääjäämättä tietää rusentuvan elämän ja kuoleman rajalle. Sinun rajallasi minut valtasi suuri kiitollisuus kaikista yhteisistä vuosistamme. Oma rajani ei tällä erää tunnu minulle merkitykselliseltä. Pelkoni sai raamit, jouduin kohtaamaan sen ja vapauduin. Halusin kirjoittaa sinun muistollesi tämän tekstin, koska kaipaan sinua usein. Haluaisin sinun myös tietävän, että olen yrittänyt sopeutua poismenoosi.

– Anne 49-v.

Mitä sinä pelkäät, jos pelkäät kuolemaa?