Hempeyden synti

Häkellyin dementoituneen äitini todetessa ivallisesti, että ”se on niin hempeä”. Ei ollut äidilleni tyypillistä olla ivallinen suhteessa nuorimpaan lapseensa. Mikä hempeydessä on niin negatiivista? Joskus myöhemmin kuulin lestadiolaisesta liikkeestä eroneen naisen mainitsevan hempeyden synnin. Siitä en ollut koskaan aiemmin kuullut. Tiedän äitini vanhempien olleen lestadiolaisia, mutta itse en heitä koskaan oppinut tuntemaan. Isoäitini menehtyi synnytykseen kauan ennen syntymääni. Isoisästäni muistan lähinnä hänen sydänkohtauksensa ja hautajaisensa. Äitini lauloi kirkkokuorossa, mutta uskonasioita ei kotona juurikaan käsitelty.

Etymologisen sanakirjan mukaan hempeys : 1) ’heikkous, kevytmielisyys’; 2) ’kiivaus, vallattomuus’; 3) ’uteliaisuus’; 4) ’(liika) lempeys, velttous’. Toisaalta hempeä: suloinen, kaunis, herkkä, viehkeä, vieno (kielitoimiston sanakirja). Synti uskonnollisena terminä voi viitata hairahdukseen, jumalanvastaisuuteen tai rikkomukseen. Käsittääkseni lestadiolaisuuteen viittaavana terminä hempeys voi viitata avoimeen asennoitumiseen muita uskontoja ja synnillisiä tekoja/ajatuksia kohtaan. Hmmm… Mitä sinä äitipolo oikein mietit?

Jokin käytöksessäni oli herättänyt muistoja jostain äitini elämänkaareen kuuluvasta. Jostain, jota en osannut tulkita tai paikantaa hänen persoonaansa. Kuinka vähän äitini ajatusmaailmasta ja tunnemuistoista tiedänkään. Nyt on liian myöhäistä niistä tiedustella. Mikä hempeästä tekee lempeää paheksuttavampaa? Lempeä: hyväntahtoinen, suopea, sävyisä, leppoisa, lauhkea, anteeksiantava, hellä, hellävarainen, ystävällinen (emt.). Toinen isoäideistäni oli lempeydestään tunnettu, näin olen kuullut. Häntäkään en ehtinyt oppia tuntemaan. Kannanko silti psykososiaalisessa perimässäni sekä lempeyden lahjaa että hempeyden syntiä? Miten ne minussa näkyvät ja kuuluvat?

Millä tavoin sinä olet viime aikoina oppinut uutta läheisistäsi ja/tai itsestäsi?

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , | Kommentoi

Jäätelöunelmia

Löysin sisäisen jäätelötötteröni osallistuessani unelmointia käsittelevälle valmennuskurssille. Omia unelmia ja tavoitteita kartoittavassa mielikuvaharjoituksessa valmentaja ohjasi osallistujat kuuntelemaan omaa sisäistä viisauttaan.

”Anna syvältä sisältäsi mieleesi nousta kuva toteutumattomasta unelmastasi”, hän kehotti. Ja sieltähän se nousi, kirkas kuva suuren suuresta pehmistötteröstä. Noloa, oli ensimmäinen ajatukseni. Yritin silti pysyä harjoituksessa mukana. ”Unelmoi suuremmin”, harjoitus jatkui. Jäätelötötteröni muuntui pehmisannokseksi lasikulhossa. Aloin jo hätääntyä. Selvästi harjoitus nosti mieleeni kuvia, mutta ei mielestäni mitään unelmaksi kelpaavaa. Yritin olla ovela, syödä pois jäätelöä. Jäätelön takana, pienenpienillä kuvaan mahtuvilla reuna-alueilla, näkyi epäselvää kohinaa. Yritin tarkentaa katsettani tuohon kohinaan, ehkä siellä näkyisi jotain itselleni oleellista. Jäätelöni ei suostunut syötäväksi eikä huijattavaksi, hohti vain kirkkaana ja kaikenkattavana. ”Katso tarkemmin, anna yksityiskohtien tulla näkyviin”, jatkui harjoitus. Jäätelöni päälle ilmaantui runsaasti värikästä strösseliä.

Harjoituksen jälkeen rintaani puristi epätoivo. Eikö minulla ole mitään ’oikeita’ unelmia. Olin hämmentynyt ehkä juuri siksi, että minulla ja jäätelöllä, meillä on historiamme. Kauhuissani ajattelin, että ehkä tuo pehmis juuri kertookin jotain oleellista minusta.

Jossain vaiheessa nuoruudessani himoitsin jäätelöä suunnattomasti. Mikään määrä ei tuntunut riittävän. Söin heikosti mitään muita maitotuotteita, joten vanhempani antoivat minun pitää kiinni päivittäisistä jäätelöistäni. Ennen sitä he olivat jo muun muassa kokeilleet ylensyöttämistä. Eteeni laitettiin litran paketti vaniljajäätelöä. Tehtäväni oli syödä kaikki. Toiveikkaasti he tehtävän suoritettuani odottivat jäätelöhimoni laantuneen. Väärässä olivat. Kesälomilla Helsingissä pääsin pehmytjäätelön makuun. Se oli hienoa ja ihmeellistä. Joskus jäätelöbaarissa sain jopa sellaisen hienon lasikulhossa oleva jäätelöannoksen. Myös tietoinen mieleni muistaa kyllä nuo elämykset.

Onko elämä sitä tötteröntakaista kohinaa? Millaisen peilipinnan tuo jäätelö antaa itsetuntemukselleni? Miksi olen kätkenyt sisimpääni juuri jäätelöä? Ilolla ja odotuksentäyteisissä tunnelmissa elelen kohti kesää ja jäätelökioskien avautumista. Ehkä meillä, minulla ja jäätelöllä, on myös tulevaisuutemme.

Mitä yllätyksiä sinun sisimmästäsi löytyy?

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: ,

Kuolemanpelko

Isoisä tuli saunakaveriksi, laski kätensä olkapäälle ja yhdessä mentiin lauteille. Heitin itse löylyä isoisän ohjeiden mukaisesti. Hän tuli kumman näköiseksi ja kaatui. Hain isän ja veljen apuun. Isoisä kannettiin sisälle taloon. Punainen auto tuli ja vei isoisän, eikä hän enää koskaan tullut saunomaan.

Aamulla koristeltiin ruokapöytää havunoksin ja kaikilla oli hienot mustat vaatteet. Ei saanut olla tiellä. Sitten mentiin autolla laulamaan. Ulkona satoi vettä, mutta minulla oli uusi hattu. Kaikki sedät ja tädit tulivat. Valkoinen laatikko avattiin ja isoisä oli pakattu sinne. Kansi pantiin kiinni. Isä itki ja sen käsi puristi olkapäästä. Minun teki mieli kysyä tuleeko punainen auto hakemaan isää, mutta lapset eivät saa puhua, kun aikuiset ovat vakavia.

– Anne 5-v.

Isä,

Olen yrittänyt tavoittaa kuolemanpelkoni syntyhetkiä. Tuollaisen sekamelskan kokemuksistani olen löytänyt. Todennäköisesti muistoissani ovat sekaisin sekä isoäitini että isoisäni hautajaiset. Päällimmäisenä muistona on vain se, etten ymmärtänyt ympärilläni tapahtuvaa. En ollut tuttu niin voimakkaiden tunteiden kanssa. Surusi haudalla oli minulle yhtä kauheaa kuin isoisän sydänkohtaus. Samoihin aikoihin olin itse hukkua. Jostain syystä tuo kokemus ei tuntunut olevan yhteydessä kuolemanpelkooni. En ymmärtänyt, että veden alle jääminen olisi tarkoittanut kuolemista.

Lapsenunissani näin sinun putoavan kellarin portaissa. Mielikuvituksessani sait sydänkohtauksen marjametsässä. Myöhemmin aikuisena saatoin säpsähtää puhelua peläten, että ’nyt se tieto tulee’. Sydämesi reistaili, jalkasi oli katkennut ja vaati korjausleikkauksia, sinulla oli verenpainetta ja diabetes. Emme paria kertaa lukuun ottamatta suoraan puhuneet kuolemastasi, mutta taisit itsekin epäillä jaksamistasi. Sivusimme kyllä sitä keskustellessamme keittiön pöydän äärellä. Kerroit avioliitostanne, elämänkokemuksista ja sodasta. Kuinka selvisit sodasta, korsuista, kurjuudesta, kuolemastakin, kysyin sinulta. Olen aina ollut sopeutuvainen ihminen, vastasit.

Jaksoit kuitenkin elää pitkän elämän. Jouduin kohtaamaan kuolemasi vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Valtavaa tuskaa ja sokkia seurasivat myös kokonaisvaltainen läsnäoleva lämpö sekä, outoa kyllä…. vapaus. Olin olettanut pelkääväni kuolemaa yleensä. Pelkäsinkin nimenomaan sinun kuolemaasi. Siitä pelosta pikku Anne vapautui ja sai jälleen kasvaa hieman. Kuolemanpelossa eläminen on kuin elämistä liikkuvassa junassa, jonka vääjäämättä tietää rusentuvan elämän ja kuoleman rajalle. Sinun rajallasi minut valtasi suuri kiitollisuus kaikista yhteisistä vuosistamme. Oma rajani ei tällä erää tunnu minulle merkitykselliseltä. Pelkoni sai raamit, jouduin kohtaamaan sen ja vapauduin. Halusin kirjoittaa sinun muistollesi tämän tekstin, koska kaipaan sinua usein. Haluaisin sinun myös tietävän, että olen yrittänyt sopeutua poismenoosi.

– Anne 49-v.

Mitä sinä pelkäät, jos pelkäät kuolemaa?

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat:

Toivorikasta elämää

Lue loppuun

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: